Runous
New York
1
Kasvaa tää kivinen moderni ihme
ylös, ei sivuille päin.
Kiihkeää rytmiä itseensä imee
ihmisen mieli taas näin.
Vaihtuvien valomainosten hohto
kuin läpi seisovan veen
energiallaan vie taivasta kohti
katseeni väsähtäneen.
Suuressa vatsassa hirviön niukan
jonnekin suuntaan Broadwayn
tyttönen tumma kuin arkaillen hiukan
kärryllä kukkia vei.
Kuinka sä tyttönen, kirjava lintu
kiviseen ansaan näin jäit?
Elämään parempaan kai oli into.
Tämänkö parhaaksi näit?
Yöntumma silmä ei tottua tahdo
seinien jyrkkyyteen.
Kieli on kankea, suuhun ei mahdu
vieraalta tuntuva ”the”.
Silmien yön mauton painoton päivä
haalistaa hiljalleen pois.
Riemuitse nyt, lapsi luonnon, kuin häivä
Luonnosta jäljellä ois.
2
Taidemuseo New Yorkin ahtaudessa.
Ei katsetta saa Tähtiyöstä irti…
Mut Kandinski ei yleisöä kerää.
On talonpoika viikatteineen vieras
ja lehmä, eukko, tuohus, samovaari
Katseet kääntyy italialaisiin
taikka sitten Salvador Daliin.
Mut mitä näen? – Natalja Goncharova!
Natalja Goncharova, mutta toinen.
Moderneja palmuja hän piirsi
ja jätti meidät vuonna kuuskytkaksi.
Vaan miten sä, Natalja Goncharova,
melkein serkku runoilijan vaimon,
vieraalla ja kaukaisella maalla
taiteesta näin löysit itsesi?
3
Maskien rei’istä magiaa vanhaa
tuntea täällä nyt saa.
Haalistuu maali, mut voima on vahvaa,
väkevää, juovuttavaa…
Säännötön muoto vie katseesi luokse
tuon epäjumalan pään.
Ehkäpä mustien mausteiden tuoksu
ihmeitä saa näkemään.
Tanssin sä näät värikylläisen vievän
pois läpi sykkivän yön.
Oksalla iibiksen näät, linnun sievän,
taivaalla tähtien vyön.
Kaapujen liehuvan näät, jotain roimaa
pappien suitsuttavan.
Ilmassa tunnet sä tuoksuvaa voimaa
jumalten energian.
Mutta kun taivaalle valtavan suuri
Kohoaa kultainen Ra,
Yön tanssi pysähtyy. Juuri ja juuri
Varjoissa viivähtää saa.
Kääntänyt suomeksi Päivi Nenonen
Philadelphiassa ennen Joulua
Päivä Philadelphiassa ennen Joulua…
Ihmiset liikkuvat kuin unissaan – lasittuneet silmät, jännittyneet otsat, hermostunutta puhetta.
Mainosvalot ja värikkäiden koristelamppujen vilkkumiset tekevät sokeaksi.
Huutavat Joulupunkit – kuuroksi.
Kävelen ohi kirkon, tässä on tyhjää. Oven edessä seiso tummaihoinen mies, invalidisauvat
kainaloissaan. Mielettömän kirkkaalla äänellä hän huutaa – ”Jeesus! – Jeesus! – Jeesus!”…
Kirkon ovi ei aukene. Kiireiset ihmisen kävelevät nopeasti ohi. Autot tasaisesti soljuvat
pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen.
Iltapimeyden laskiessa joulukaaos kaupungilla lisääntyy. Joulun onnen harhan rikkoo vain
lakkaamaton tummaihoisen invalidin huuto – ”Jeesus”…
PORTUGALI
Epäuskon kosketus jäinen
täällä käväissyt ei ole lainkaan.
Nauraa poikanen kiharapäinen.
Nauru näppäimistölläni laukkaa.
Purje pian taivaan sineen hukkuu.
Sitä pohjoinen tuuli saa piestä.
Ikiaikaisuus katujen nukkuu.
Onnen hetki on, elokuu, siesta.
San Antonio unelmoiden
sulkee syleilyyn, ei kysy, miksi,
tämän maan sekä talot nuo, joiden
joka seinällä krusifiksi.
Naiset turhista huolista vapaita
ja lapsetkin nuo hymyhuuliset.
Saavat elää he totuttuun tapaansa
täysin onnellisina, luulisin.
ARGENTIINALAINEN TANGO
Tango tuo Argentiinan
unen kiihkeän lailla
kulkee tanssinsa tiivis ja niin uskomaton.
Nuori tyttö ja poika
kasvot kalpeat lämpöä vailla
rytmiin unohtuneina
tämän kaupungin vallanneet on.
Tähän yöhön mä lensin
halki pehmeän uinuvan usvan
alle polttavan mustan
katseen kiihkeän yön silmien,
jotta rumpujen suurten
luoman rytmin ja tuskan
vaikutuksesta varmaan
saisin sydämentärähdyksen.
Buenos Aires ja tango
sinut vie, jos vain antaudut siihen.
Kuuman espanjalaisen
rytmin huuma saa pyörälle pään.
Mutta koitteessa aamun
ovat tummat ja ankarat kasvot
eikä rakkaudesta
niillä näy enää jälkeäkään.
Kääntänyt suomeksi Päivi Nenonen
URUGUAY
Syksyn lehtiään leipäpuu varistaa pois.
Kyyhkyt kujertaa huolettomasti.
Syrjäkujalla tänäänkin myynnissä ois
vähäpätöisten aarteiden lasti.
Uruguay niille taivas se on,
joita helli ei lain koura lainkaan.
Vailla käskyjä, säännöistä piittaamaton,
meri, taivas ja vapaata aikaa.
Täällä vuosisata taaksepäin tyttösien
rivit seisoivat, ahdisti kengät.
Kovin hellässä välkkeessä kynttilöiden
loisti silmä ja rannerengas.
Nyt on kaikki tuo toisin, ja tuomittavaa
ajojahdit ja tappelut, traumat.
Mutta öisessä puistossa harhailla saa
kulkukoirien suttuiset laumat.
Kääntänyt suomeksi Päivi Nenonen
Kevät
Katso sitkeiden oraiden heräämistä,
kevätpellon kun vain sateet kastoi.
Niin myös rakkaus nousee mun sydämestä
vastoin tahtoa, tahtoa vastoin.
Vastoin tuulta ja sateesta piittaamatta
kuljen kylmien katseiden alla.
Löydän auringon taivaista usvaisista
Kaiken harmauden pois ajamalla.
Ja mä unohdan ajan ja paikan ja sen,
kenen kanssa mä murheeni jaoinkaan.
Minä heittäydyn syöveriin rakkauden
mistään muusta en huolehdi lainkaan.
Kääntänyt suomeksi Päivi Nenonen
Rakkaalle
Oi, rakkain, meistä tulee suola
meren laiskaan henkäykseen
ja tuska, jota kurjet tuolla
huutaa kauas lentääkseen…
Pois luota kultakupoleiden,
syksynkuulaan Venäjän,
sen murheellisten syrjäteiden,
surun kaikkitietävän
Ja meistä tulee illan rusko,
vuoria mi suuteli.
Minulle sä silloin, uskon,
avaat salaisuutesi…
Ei eilispäivän sanat niukat
silloin pysty riittämään.
Me syöksymme kuin pölyhiukat
tähtitietä kiitämään.
Kääntänyt suomeksi Päivi Nenonen
Seinät säilyttävät salaisuuksia *
Seinät ovat kivettyneet salaisuuksien painon alla…
Kaikki se, mitä ne ovat nähneet vuosisatojen aikana – painaa…
Seinät säilyttävät monet salaisuudet ja kuninkaalliset aarteet –
kruunut, jalokivet, kultaiset astiat ja maljat.
Ne säilyttävät suurta draamaa –
kahden kuningattaren Elisabethin ja Marian tarinan.
Toinen astui valtaistuimelle kunnian loistossa,
toinen teloitettiin salaliittolaisena.
*Maria rakasti ja oli rakastettu,
*Elisabeth – kieltäytyi rakkaudesta
ja valitsi vallan.
Hän – joka teloitettiin, on minulle läheisempi.
Hän eli lyhyemmän elämän,
mutta kuunteli vain sydämensä ääntä.
Ainostaan surulliset seinät säilyttävät salaisuuteensa
*Maria – Skotlannin kuningatar Maria Stuart
*Elisabeth – Englannin kuningatar
Natalja Meri
ROOMA
Pantheon
Pantheon, tuo kaikkein jumalten
temppeli. Sen mahtavuuteen eivät
vuosisadat pysty. Puheiden
henkevyys on kyllästänyt seinät.
Jumalille rukouksien nauha
nousee yhä taivaan kantta vasten:
vihollinen kukistukoon, rauha
olkoon kanssa kodin sekä lasten.
Kristinuskon tuleminenkaan
ehdytä ei rukoilijain virtaa.
Ristin nimeen täällä kadutaan.
Synnit vain on samaa vanhaa pirtaa.
Yöllä kuunkin vuodattavan nään
kyyneleitä marmorille tuolle.
Sielu tahtoo nousta lentämään
tähtikirjon tumman tuolle puolle.
Trevin suihkulähde
Uumenista vuosisatojen
sotaisana Neptunus tuo ryntää
valjakkoaan lentoon ohjaten.
Meren aallot sivuille hän kyntää.
Tritonien torvet soitollaan
jähmettivät asetelman tiukan.
Ystäväni, ihastelemaan
sinunkin näen jähmettyneen hiukan.
Gladiaattori
Mä en anteeksi saa.
Maljan viimeisen juon.
Enkä aamuain jaa
muiden kanssa kuin tuon
valkokyyhkysen vaan.
Kohta leijona käy
mua raatelemaan,
eikä toivoa näy.
Pedon hampaita päin
kohta käyn, aseeton.
Siksi ennalta näin
minut voitettu on.
Yksi ainoa vaan
miete mua lohduttaa:
pian mä maailman saan
jättää selkäni taa.
Mä en kanssasi Pariisiin lähde…
Mä en kanssasi Pariisiin lähde…
Sinne vihreille kentille Versailles’n
sinä keväänä rakkaus mun jäi.
Etsin tyhjistä silmistä turhaan
edes vähäsen ymmärtämystä,
sitä valoisaa hellyyttä,
joka ennen maljani
täyttymään sai.
Tämä kaupunki, rakkauden Mekka,
jossa kirsikat kukkii, ja jossa
kellot heläjää torneissa noissa,
ja on sharminsa voittamaton.
Siellä köyhimmän kulkijan lailla
minä rahtusta onnea pyysin,
minä äänettä huusin,
ja kaikui
sinun mykkyytes tyhjyyteen…
Ei, mä en kanssasi Pariisiin lähde…
CASABLANCA
Kurkistaen kapeasta raosta
nöyränä sä otat vastaan maljan,
josta yksi pisara vain puuttuu,
jotta maljan saisi vuotamaan.
Moskeijassa kirjoseinäisessä
paratiisin kukkeuteen vie haaveet.
Pyhän kirjan rauhallinen luenta
ajan kulun johtaa kauas pois…
Mutta lapsen käden herkkä lämpö,
joka koskee hiljaa äidin kättä,
palauttaa pian maahan sinut jälleen,
Tumman katseen pehmenemään saa.
Aurinkoisen pölyn lailla riemu
sekoittuen imaamin tuon ääneen
kultapilven hattaroina nousee
kupoleihin tuhatvuotisiin.
KYPROS
sonetti
Jo iltapäivä lailla laavan kuuman
taas kierii tummaan mereen sihisten.
Ja myrkkyjuomaa hellän lemmen huuman
On lasissani yli reunojen.
Nyt leikillemme katseen, käden, uuman
me saimme muutaman vain hetkisen.
Sä olet mulle vieras, joku, muuan,
vaan hetkeäkään pois mä antais en.
Vain lämmin tuuli, suudelmasi, joista
mä humalluin, ja laineen toisto, toisto
ja sydäntemme kuuma jyskytys…
Ne mukaani mä vien, ne eivät poistu.
On hahmosi kuin äkkipysähdys,
kun ympäröi sen kappelissa loisto.’
Suomi talvella
Nyt kuusimetsään lumihuurteiseen
mä astun niin kuin koristeltuun kirkkoon.
Siell’ vaahterakin punerruksineen
taas loistaa alla sinitaivaan kirkkaan.
Mä pohjoiseen päin kiemurtelevaa
käyn polkua pois luota päivän säteen
ja takanani juoksentelevaa
mä lapsuuttani tartun lujaa käteen.
Sen ajan, minkä Luoja mulle suo,
mä kuljen tietä, joka on mun oma.
Suomi. Järvet. Vierinkivet nuo.
Ja auringolla kuukausien loma.
SUOMI KEVÄÄLLÄ
On sinivuokon katse
sininen ja tuoksu viehättävän vieno.
Ja niin kuin harmaa paasi kivinen
oli Suomi äsken vielä.
Nyt sula maa ja aamun säkeeseen jo loistavan
näet valon säteen,
ja onnen – sinustakin näkee sen,
kun poimit kukkakimpun käteen.
VIIMEINEN HYVÄSTIJÄTTÖ
Nyt on aikani täyttyvä, pakko mun ois
jättää Maa ja sen vaivat.
Olen maksanut velkani pois
siitä, että sain huoletta aivan
elää lapsuuden onnellisen,
sinun silmies loisteesta tuosta,
siitä, että sain luoksesi juosta.
En mä keväistä ruohoakaan
joka asfaltin keskelle nousee,
koskaan tallonut pinnalta maan
enkä sanoja vaihtanut toisiin.
Minä mukaani värin vain haen
Keski-Venäjän omenankukkain
Loisteen kuutamon ja leivän maun,
jota lapsena söin, enkä hukkaan
kansan tarujakaan, jotka lyö
helminauhana toisilleen kättä
minä mitenkään tohtisi jättää…
Sitten yö…
ja viimeinen hyvästijättö…
Lintunen
Ilta-aurinko laskea taitaa.
Kohta vetävät varjot jo verhon
Eteen kultaisen ikkunan taivaan,
Kodin lintusen, kertun ja perhon.
Sydän hakkaa kuin häkkinsä vanki,
Jolle laajuutta suotu ei laisin.
Kunpa liidellen ilmojen halki
Tuulten tahtoon mä taipua saisin.
* * *
Vielä Jumalalta omaksein
sinut pyydän aivan kokonaan.
Linnun kutsuhuudon omaksuen
pilviin nousen sua hakemaan.
Enkä kutsullani vainoa,
herätän vain sinut unesta.
Kutsun: tule, tule, Ainoa.
Hänet, Tarpeettoman, unohdan.
ILMAN SINUA
Vielä en mä ehtinyt
kohtaloain täyttämään.
Ja, kun olet poissa nyt,
en mä enää ehdikään.
Ilman sinua on syys,
kurjen huuto murheinen,
lehdettömyys, vetisyys,
tyhjä talo keltainen.
Ilman sinua on tie
aluton ja loputon.
Kun oot mennyt minne lie,
yökin vailla unta on.
Tietäni mä jakaa en
saata suuntaan useaan,
eikä kylmän sydämen
maa voi käydä kukkimaan.
LABYRINTTI
Halki ajan ja paikan soiden,
läpi maiden ja kaupunkien
me vain lennämme tähtiin, joiden
pintaan kylvämme siemenen.
Heimon laulajain, runoilijoiden
siemen sana on polttava.
Meidän aika nyt helkkäen, soiden
labyrinttiin on astua.
Ulospääsy labyrintista
Balilta Baltiaan –
harhailin..
Kukat ja siemenet
keräsin.
Kaiken sen kauneuden
olen nyt
Tähtiin ja kuutamoon
kylvänyt…
BARCELONA
Barcelona, painoton ja vilkas,
goottilainen ihme ikuinen.
Valossansa kylpien se, kirkas,
ulapalle katsoo hymyillen.
Salvador Dali on outo aivan,
Gaudin työt on uskomattomat.
Kesä nostaa pintaan maan ja taivaan
värit, valot, varjot ihanat.
Barcelona, sydämeni otit.
Ikävöin jo luokse kaiken sen,
Vaikka olen kynnyksellä kodin
ja ihmettäsi ymmärrä mä en. |
